Herrasmiesten kirjallisuuspiiri

Riikka Pulkkinen: TOTTA (2011)

 

Suru, kuolema, luopuminen ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus.

 

Riikka Pulkkisen toinen teos jatkaa esikoisteoksen tapaan elämän ja kuoleman asioiden äärellä. Kuten edeltäjässään Rajassa, alkaa myös Totta lähestyvällä kuolemalla. Pulkkisen romaanissa totuuslauseiden pitävyyttä koettelevat tällä kertaa lähestyvien hyvästien eteen asetettu vanha aviopari, intohimoinen ja tuhoisa salasuhde sekä maailmaa harteillaan kantava pikkutyttö.

 

Arvostettu psykologi Elsa Ahlqvist sairastaa syöpää, jolle ei ole enää mitään tehtävissä. Hän toteuttaa elämän viimeisiä haaveita lähipiirin avustuksella tai kauhuksi, ja jättää pitkittyneitä hyvästejä elämälle, aviomiehelleen, tyttärelle ja lapsenlapsille.

Kuoleman lähestyessä reagoivat Elsan läheiset kukin eri tavallaan. Taidemaalarina toiminut aviomies Martti yrittää pukea välillä kauhuksi nousevaa suruaan puolison tulevasta kuolemasta siedettävään muotoon. Pariskunnan lääkäritytär Eleonoora suhtautuu ulkoisesti äitinsä sairauteen usein käskylausein, vaikka kovan ulkokuoren sisällä sielu on lähellä särkymistään. Hänen oma tytär Anna sen sijaan omalla herkkyydellään avaa oven vaiettuihin asioihin menneisyydessä ja samalla vahvistuu itsekin kohtaamaan omat kipupisteensä.

 

 

Kun aikaa on vähän jäljellä, on puhuttava totta. Niinpä Elsa kertoo tyttärentyttärelleen Annalle lastenhoitajasta Eevasta, joka oli maalta Helsinkiin opiskelujen perässä muuttanut nuori tyttö. Hän hoiti 1960-luvulla Eleonooraa ja toimi Martin muusana sekä kiellettyjen tunteiden kohteena. Kolmiodraama on väistämätön, kuten myös odotus kliseistä moraalitarinasta. Onneksi odotusta osoittautuu turhaksi.

 

Vaikka Pulkkinen kirjoittaa jälleen kerran suurista aiheista, kuten rakkaudesta ja anteeksi pyytämisestä ja antamisesta, hän onnistuu kirjoittamaan niistä (lähes) vailla pateettisuutta ja vetoamatta kulunesiin totuuslauseisiin. Sen sijaan teksti koukuttaa, koskettaa ja jättää lukijan pureksimaan lukemaansa.

Tarina polveilee mutkattomasti nykyhetkestä aina 1960-luvun takautumiin ja tapahtumiin. Teksti on helposti luettavaa ja silti paikoitellen jopa runonomaista. Kirjan tapahtumat ja tunteet ovat tunnistettavia ja niihin on helppo samaistua. Lukemisen keskellä en aina tiennyt, surinko nuoren ja ehdottoman Eevan rakkaudentuskaa, hullunkurisesti käyttäyvytän Elsan elämän rajallisuutta, nuoren Annan taistelua pettymysten tuomaa kovuutta vastaan vai oman elämäni kipupiikkejä heidän tarinoidensa kautta.

 

”Rakkaus on aina totta”. Pulkkinen kuvaa sitä, mitä rakkaus kokijalleen on siitäkin huolimatta, että rakkaus on aina tosiasioiden ulkopuolella. Ristiriitaista mutta totta. Pulkkisen teos ei kerro vain romanttisesta rakkaudesta, vaan myös vanhempien tai aikuisten ja lasten välisestä rakkaudesta, vastuusta ja kiintymyksestä.

 

Romaani pohtii paljon rakkauden olemusta antamatta vastausta. Onko romanttinen rakastaminen heittäytyvää, täydellistä altistumista toiselle, ehdotonta avautumista kohti toista? Onko ehdoton rakastaminen lapsellista ja voiko niin elää? Juuri näitä asioita rakkaus edustaa Eevalle, mutta se käy hänen traagiseksi kohtalokseen. Ainakin näennäisesti rationaalisemmin rakkauteen suhtautuva Elsa sen sijaan saa vanheta rakastamansa miehen kanssa, vaikka kallis hinta siitä on maksettava.

 

Martti kokee sen kaiken, järjettömän, kielletyn rakkauden sekä elämänikäisen kumppanuuden. Siltikin hän jää miettimään, mistä rakkaudessa oikeastaan on kyse, yhtenäisyydestä vai erillisyydestä: ”Säilyttää erillisyys vai kaventaa se olemattomiin, sulautua yhteen. Tämä ei koskaan ole lakannut vaivaamasta minua. Kummasta rakastamisessa on kyse? --- Anna sanoo sen minkä uskoo todeksi: Toinen, mieluummin toinen. Lopuuttomiin toinen, tuntemattomuuteen saakka, pikemminkin kuin sama.” Jos minulta kysytään, niin päädyn samaan.

Arvioija: Ihme Naiivi

Kirja-arviota ei ole vielä kommentoitu.

Kommentoidaksesi kirja-arvostelua sinun täytyy olla rekisteröitynyt käyttäjä. Luo oma profiili tai kirjaudu sisään:

Kirjaudu sisään

Käyttäjätunnus

Salasana