"En koskaan unohda kasvoja, mutta teidän kohdallanne olen valmis tekemään poikkeuksen.” - Groucho Marx
Kirja-arvostelut
Kirja-arvosteluissa ei ole myynti-intressejä. Huomion kohteena on ainoastaan itse kirja. Lähettämällä omia arvosteluja autat kirjallisuudesta kiinnostuneita suosittelemalla jotain tiettyä kirjaa tai vastaavasti antaa palautetta huonoista kirjakokemuksistasi.
Hulk Hogan, Mark Dagostino: HULK HOGAN - MY LIFE OUTSIDE THE RING (ENG.) (2010) (2 kommenttia)
Muistan joskus 80-luvulla hotellihuoneessa katselleeni ison ja lihaksikkaan miehen otteita painikehässä. Vastassaan hänellä oli sellaisia nimiä kuin Big Boss Man, Bam Bam Bigelow tai André the Giant. Se oli jännittävää, enkä silloin tiennyt, että hänet tultaisiin myöhemmin tuntemaan maailman parhaana showpainijana ja 12-kertaisena lajin maailmanmestarina.
Nyt kun Terry Gene Bollea (a.k.a. Hulk Hogan, Hulkster, Hollywood Hulk Hogan) on kirjoittanut omaelämäkerrallisen kirjan kehän ulkopuolisesta elämästään, en voinut olla tarttumatta täkyyn.
Nuoruudessaan Terry Bollea poukkoili rakennustöiden, keilaulun (Floridan osavaltion tiimin keilailumestari), musiikin (elätti itsensä kitarisina erilaisissa cover-bändeissä Port Tampassa, Floridassa) ja koulun (luki Etelä-Floridan yliopistosta liiketaloutta ja musiikin teoriaa) välillä.
Hoganin menestymisen haluja musiikki ja bänditoiminta eivät kuitenkaan tyydyttäneet. Bändin jäsenten haluttomuus viedä asioita eteenpäin, olivat viimeinen naula arkkuun. Hogan halusi menestyä isosti.
Paini-innostus alkoi jo lapsuudessa ensimmäisestä katselukokemuksesta lähtien: “se oli kuin nyrkinisku”, Hogan toteaa kirjassaan. Showpainijoihin hän oli tutustunut jo bändiaikoinaan, kun yleisössä oli hänen paini-idoleitaan, mutta todellinen uravalinta tapahtui vasta kun Hogan huomasi hämmästyksekseen painin olevan ennaltasovittua leikkiä, tositappelemisen sijaan. “Minäkin pystyn tuohon” Hogan muistaa miettineensä tuolloin.
Ensimmäisissä painiharjoituksissa Hoganilta katkaistiin tarkoituksella jalka. Hoganista haluttiin eroon, koska hän oli “Mark”, showpaini-wannabe, eikä omannut todellista painitaustaa.
Alku oli muutenkin takkuista; pienet palkat, jatkuva matkustaminen, paini-iltojen vähyys ja useat lopettamispäätökset katkesivat vihdoin yhteen puhelinsoittoon. WWF:n isältään perinyt Vince McMahon jr. järjesti Hoganille debyytin liiton paini-illassa Madison Square Gardenissa vuonna 1979. Tästä alkoi pitkä taival yhtenä maailman tunnetuimmista showpainijoista.
Hoganin elämä huippuvuosina oli matkustamista Yhdysvaltojen ja Japanin välillä, promootiota ja lukuisia loppuunmyytyjä halleja. “Matkustin 300:na päivänä vuodessa ja kesti kymmenen vuotta ennen kuin pidin kolmen päivän yhtäjaksoisen loman. Sellaista omistautumista vaati olla huipulla”, Hogan toteaa. Samaan aikaan jokainen Hulk Hogan -oheistuote revittiin kauppojen hyllyiltä.
Steroidien käyttö varjosti hetkellisesti Hoganin uraa 90-luvun puolivälissä, mutta vuonna 2005 televisiosarja Hogan Knows Best nosti jälleen Hoganin ja koko perheen median lemmikeiksi. Kulissi kuitenkin särkyi Hoganeiden erotessa. Perheongelmat ja samoihin aikoihin sattunut Nick-pojan autokolari syöksivät Hulk Hoganin syvään masennukseen. “Muistan miltä aseen piippu maistui suussani”, Hogan kirjoittaa.
Kirjan loppumetreillä ei voi olla ajattelematta kirjaa jonkinlaisena katarttisena välineenä, jolla Hogan haluaa puhdistaa itsensä väärinkäsitysten ja median valheellisten totuuksien aiheuttamasta likaisuuden tunteesta. Hän haluaa tuoda esiin totuuden ja pyytää joitain asioita julkisesti anteeksi. Kirja käsittelee Hulk Hoganin suhdetta perheeseensä syvällisesti ja antaumuksella. Välillä rehellistä tekstiä pitää hiukan naiivina, mutta kun Hoganin katsantokannan asioiden kulkuun tajuaa, huomaa, että Hulk Hogan on rakastavana perheenisänä ja kaltoinkohdeltu aviomies. Hän kuitenkin antaisi henkensä vaimonsa ja lastensa puolesta.
Kun Hogan kirjan lopulla löytää positiivisen ajattelun voiman, uuden rakkauden ja rauhan, ei voi kun hymyillä miehen puolesta. Hänelle haluaa toivoa kaikkea hyvää. Hulkamania ei kuole koskaan!
Arvioija: HenriH
Kommentteja arviosta (2 kommenttia)
-
Muistan Lemmyltä joskus kuulleeni, että Hokan olisi pyrkinyt Motörheadiin kitaristiksi. Ei tärpänny. Hitto. Olis ollu huikeeta ku Motörheadin keikat olis päättyny aktiin missä Hokanilta painitaan jalat poikki. Se olis ollu jotain se!
-
Oho, Terry oli ilmeisen kova kepittäjä siis! Ehkä Lemmy kuitenkin ajatteli, että Hoganista kuullaan vielä, mutta muissa ympyröissä ja niinhän siinä sitten kävi.
Kommentoidaksesi kirja-arvostelua sinun täytyy olla rekisteröitynyt käyttäjä. Luo oma profiili tai kirjaudu sisään: